Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Noottikriisin esiin nostama kysymys puolustusvoimien luotettavuudesta yya-sopimuksen mahdollisena toimeenpanijana oli ollut esillä jo useita kertoja Neuvostoliiton edustajien “ystävyyshyökkäyksissä” sotilaallisen yhteistyön lisäämiseksi. Joskus keskustelu oli saanut jyrkempiäkin sävyjä, muun muassa tammikuussa 1960 Neuvostoliiton suurlähetystössä järjestetyssä tilaisuudessa. Ongelmaa yritettiin ratkoa pääesikunnassa sisäisin toimin, eikä se päässyt julkisuuteen.

Osaselitys puolustusvoimien johdon valmiuteen lähteä neuvottelemaan yya-sopimuksen mukaisista toimenpiteistä saattoi olla juuri "neuvostovastaisuudesta" aikaisemmin saaduissa moitteissa. Toinen syy oli käytännöllisempi: Puolustusvoimien johto piti jatkuvasti yhteyttä Neuvostoliiton upseereihin, jolloin asioista voitiin keskustella verraten suorasukaisesti ja käytännöllisesti. Molemmin puolin oli tiedossa Suomen heikko valmius torjua etenkin ilmoitse tapahtuvia hyökkäyksiä lännestä. Toisaalta suomalaiset upseerit välttivät viimeiseen asti tunnustamasta tarvetta ottaa vastaan apua joukkojen tai kouluttajien muodossa. Sen tyrkyttämistä väkisin oltiin Suomessa valmiit vastustamaan ase kädessä.

Puolustusvoimain komentaja jalkaväenkenraali Simelius esitti tasavallan presidentille 1.12.1961, että puolustusvoimien henkeen kohdistuvaa epäluottamusta pyrittäisiin korjaamaan kasvatusohjelmalla "kaikki Suomen puolesta, mutta ei ketään vastaan". Sitä suunnittelemaan oli jo asetettu upseereista koostuva toimikunta. Kekkonen kannatti ajatusta ja tilasi myös luonnoksen maanpuolustusta käsittelevään puheeseen, jonka hän piti Kouvolassa 28.12. Simeliuksen jouluksi antamaan päiväkäskyyn puolueettomuutta korostava iskulause ilmestyi muodossa “Ei ketään vastaan, vaan kaikki itsenäisen ja vapaan Suomen puolesta”.

Edellä mainitun “luottamustoimikunnan” muistio valmistui jo 12. joulukuuta. Toimikunta otti lähtökohdaksi puolustusvoimien tehtävän puolueettomuuspolitiikan tukena ja yya-sopimuksen velvoitteet. Oli hankittava Suomen eri kansalaispiirien ja tärkeimpien ulkomaiden luottamus puolustusvoimien kykyyn suoriutua tehtävistään sekä haluun ja vilpittömyyteen tukea valtakunnan johtoa kaikissa tilanteissa. Lisäksi korostettiin, että puolustusvoimien ehdoton epäpoliittisuus tuli säilyttää. Sisäpoliittinen piirre tuli kuitenkin esille vaatimuksessa pitää kiinni “arvoista ja periaatteista, joiden varaan suomalaiseen kansanvaltaan perustuva elämänmuotomme rakentuu”. Se oli tulkittavissa kehotukseksi torjua kommunistien valtapyrkimyksiä.

Tärkeimmäksi ulkomaiseksi kohteeksi luottamustoimikunta nimesi Neuvostoliiton poliittisen ja asevoimien johdon. Toimintakanavina siihen suuntaan todettiin olevan Suomen poliittinen johto, Neuvostoliiton ja omat sotilasasiamiehet sekä kaupalliset viranomaiset ja idänsuhteita hoitavat kansalaisjärjestöt. Nämä suositukset jäivät elämään myös muistion myöhemmin tehdyissä versioissa sekä käytännön maanpuolustus- ja puolueettomuusopetuksen ohjeissa. Valtioneuvosto asetti vuonna 1962 Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunnan valmistelemaan yhteiskunnallisia toimia maanpuolustushengen ja puolueettomuusasenteen juurruttamiseksi kansaan. Samoihin aikoihin Pääesikunta antoi joukko-osastoille käskyn “puolueettomuuskasvatuksen” toteuttamisesta.

Koulutus- ja kasvatustyössä alkoi hahmottua tavoitteeksi saada kaikki suomalaiset omaksumaan puolueettomuus elämänkatsomukseksi sekä hyväksymään puolustusvoimat puoluepolitiikan yläpuolella olevaksi instituutioksi. Opetuksen ala samalla laajeni puolustusvoimien henkilöstöstä käsittämään koko kansan valistamisen.

Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta perustettiin pari vuotta aikaisemmin asetetun komitean suosituksesta. Se teetti yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia ja järjesti seminaareja, joissa pohdittiin maanpuolustuksen yhteiskunnallisia perusteita ja keinoja puolueettomuuteen nojaavan maanpuolustushengen vahvistamiseksi. Tähän liittyi ajatus kansan eheyttämisestä.

Henkisen maanpuolustuksen ideologia ja käytännön edistämistoimet herättivät lähivuosina voimistuvaa kritiikkiä erityisesti vasemmiston taholta. Puolueettomuuspolitiikka kylläkin hyväksyttiin laajalti, ja ryhdyttiin myös toteuttamaan puolueettomuuden ylläpitoon tarvittavia lainsäädäntötoimia, muun muassa aluevesien ja ilmatilan valvonnan tehostamiseksi.

Presidentti Kekkonen aluksi kannatti puolueettomuusopetusta ja siihen liittynyttä ideologista kasvatusta. Hän kuitenkin veti tiukkaa rajaa “maanpuolustuksella elämöimisen” suuntaan. Erityisen selvästi tämä tuli esille puolustusvoimien kamppaillessa vuosina 1962 - 1964 K-ohjelman mukaisen perushankintalain saamisen puolesta. Kenraali Simelius kertoo muistelmissaan pettyneensä eräisiin Kekkosen linjauksiin, varsinkin kesällä 1965, kun presidentti korjasi puolustusministerille kirjoitettua juhlapuhetta. Simeliuksen mukaan: “Hän teki siihen kolme olennaista korjausta: 1) Käsitettä totaalinen maanpuolustus ei saanut käyttää. 2) Ulkopolitiikkaa ja maanpuolustusta ei saanut rinnastaa. Maanpuolustus oli vain ulkopolitiikan apu. 3) Maanpuolustus ei voinut estää vieraan vallan hyökkäysaikeita.”

Turvallisuuspolitiikan käsite omaksuttiin noihin aikoihin kattokäsitteeksi ulko- ja puolustuspolitiikalle. Ulkoasiainministeriön palvelukseen siirtynyt tohtori Risto Hyvärinen laati useita selvityksiä, joissa noiden alojen suhteet määritettiin ja hahmotettiin edellytyksiä “puolueettoman valtion turvallisuuspolitiikalle”. Doktriinissa ulkopolitiikalle annettiin etusija ja puolustukselle annettiin tehtävä tukea sitä. Nämä ajatukset tasavallan presidentti hyväksyi perusteiksi opetustoiminnalle.


Lähteinä mm: Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 126 - 129 ja 199 - 266; Sakari Simelius, Puolustusvoimien puolesta (1983), s. 176 - 178, 254 ja 283; Juhani Suomi, Kriisien aika (1992), s. 593 - 595; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 241 - 242; Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 206 - 207; Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 192 - 194.