Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Sekä läntinen lehdistö että diplomaattiraportointi suhtautuivat epäluulolla presidentti Kekkoseen noottikriisin ratkaisun jälkeen. Tätä voidaan selittää ensinnäkin käsityksellä, että Neuvostoliitto ei olisi luopunut vaatimuksestaan aloittaa sotilaallisia neuvotteluja ilman vastasuoritusta, joka jäi salaisuudeksi. Toisaalta oli tihkunut tietoja tai pikemminkin huhuja, että Kekkonen olisi pelannut yhteispeliä venäläisten kanssa varmistaakseen vaalivoiton.

Puolustusministeri Björkenheimin delegaation näyttävä matka Moskovaan tammikuussa 1962 vahvisti lännessä epäilyksiä, että Suomi oli joutunut painostuksen alaisena suostumaan uusien tehokkaiden aseiden hankintaan Neuvostoliitosta. Erityisesti näytti siltä, että ilmapuolustuksen aseostot johtaisivat läheiseen sotilaalliseen yhteistyöhön.

Yhdysvalloissa kriittisyyttä lisäsivät Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöstä joulukuussa 1961 loikanneen Anatoli Golitsynin (Klimovin) kertomukset KGB:n laajamittaisesta soluttautumisesta Suomeen ja Kekkosen salaisesta yhteistyöstä Moskovan kanssa. Aluksi Golitsynin tarinoita kuunneltiin Washingtonissa, mutta ajan myötä hänen uskottavuutensa lähes romahti eräiden paljastuneiden valheiden vuoksi. Epäluulot ehtivät kuitenkin levitä ja tahrata monien suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten mainetta.

Yhdysvalloissa arvosteltiin myös sitä, että Kekkonen ei ollut protestoinut Neuvostoliiton johdon esittäessä syytöksiä Naton aggressiivisuuden kasvusta. Se olisi kyllä ollut vaikeaa siinä tilanteessa mille tahansa pienen maan edustajalle, joten suomalaisten oli vaikea ottaa syytettä vakavasti. Toisaalta taas Washingtonissa uskottiin Neuvostoliiton “päästäneen Suomen liian helpolla”, joten jokin salainen sopimus täytyi siis olla. Suomalaisilla oli täysi työ torjua amerikkalaisten tyrkyttämä apu, sillä se olisi vain mutkistanut tilannetta.

Pohjoismaissa ja Länsi-Saksassa kiinnitettiin huomiota Novosibirskin tiedonannon kohtaan, jossa Suomea kehotettiin seuraamaan tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella sekä tarvittaessa esittämään toimenpiteitä, jos turvallisuustilanne vaatisi. Tällainen julkilausuttu “vahtikoiran” rooli katsottiin tarpeettoman pitkälle meneväksi myönnytykseksi, vaikka Suomen hallitus ei sellaista tulkintaa itse asiassa hyväksynyt.


Lähteet: Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2010), s. 97-98; Juhani Suomi, Kriisien aika. Urho Kekkonen 1956-1962 (1992), s. 580-593; Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 243 – 245.