Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Kysymys Pariisin rauhansopimuksen rajoitusten lieventämisestä tai poistamisesta oli Suomen aloitteesta ollut esillä eri yhteyksissä vuodesta 1957 alkaen. Neuvostoliiton sotilastaholta annettiin useita vihjeitä myönteisestä suhtautumisesta tarkistuksiin, mutta se ei olisi tapahtunut ilman ehtoja. Neuvostoliiton poliittinen johtokaan ei asettunut suoranaisesti vastustamaan vaan antoi joko ylimalkaisen myönteisiä vastauksia tai korosti yya-sopimusta yhteistoiminnan perustana.

Yllättävän vaikeaksi osoittautui saada englantilaiset hyväksymään ilmatorjuntaohjusten hankinta. Englanti ei halunnut avata päätä ohjusten ostamiselle Neuvostoliitosta, koska Suomi silloin sitoutuisi liiaksi itään. Toisaalta Lontoossa arvioitiin, ettei ollut edullista myöskään kehittää asiasta riitaa, joka suututtaisi suomalaiset.

Syksyllä 1961 sekä ulkoministeri Ahti Karjalainen että puolustusministeri Lars Björkenheim saivat Englannista kielteisen vastauksen tiedusteluihinsa ohjusten hankinnan osalta. Kieltoa ei kuitenkaan pidetty lopullisena, joten kannan tiukentumista ei osattu odottaa.

Englannin ulkoministeriössä pohdittiin syksyn 1961 noottikriisin jälkeen, oliko Suomi joutunut liiaksi taipumaan Neuvostoliiton painostukseen. Epäilyksiä lisäsi, kun puolustusministeri Björkenheimin valtuuskunta saapui 23.1.1962 näyttävästi Moskovaan ostamaan sotakalustoa. Lontoossa kysyttiin, oliko Suomi nyt hankkimassa idästä ohjuksia, vaikka vuoden 1961 syyskuussa ulkoministeri Karjalaiselle oli nimenomaan toimitettu kielteinen vastaus esitykseen ohjuskiellon purkamisesta.

Englannin ulkoministeriössä todettiin, että rauhansopimuksen 22. artiklan mukaan muutoksia voitiin tehdä allekirjoittajien tai YK:n turvallisuusneuvoston suostumuksella. Sopimuksen teksti mahdollisti molemmat menettelyt, mutta oli tarkoitettu nimenomaan, että vastuu muutoksista siirtyisi YK:lle. Sieltä olisi ollut odotettavissa Suomelle myönteinen kanta, mutta Lontoossa todettiin, että kannattaisi yrittää edelleen valvoa Suomen aseistautumista.

Suomen ulkoministeriö jätti helmikuussa Englannin hallitukselle muistion, jossa esitettiin rauhansopimuksen tulkintaa niin, että puolustukselliset ohjukset sallittaisiin. Perusteluna oli tarve vahvistaa maan puolustuskykyä ja siten myös puolueettomuusasemaa. Lontoossa silti epäiltiin rauhansopimuksen tulkitsemisen järkevyyttä, koska sellainen menettely antaisi Neuvostoliitolle mahdollisuuden tulkita muitakin artikloja. Toisaalta Suomen taholta ilmoitettiin, että asian vieminen YK:hon olisi liian pitkä prosessi ja tulokseltaan epävarma.

Varsinainen ongelma kehittyi Yhdysvaltojen asenteesta. Englannin pyydettyä liittolaiseltaan kannanottoa vastaus Washingtonista tuli 10. maaliskuuta jyrkän kielteisellä nootilla. Kieltoa perusteltiin poliittisilla ja sotilaallisilla syillä. Poliittisesti ongelmaksi todettiin, että presidentti Kekkonen oli liukunut yhä voimakkaammin Neuvostoliiton vaikutuksen alaiseksi. Sotilaallisesti ohjukset muodostivat vaaran Yhdysvaltojen strategisten ilmavoimien pommikoneille, joiden reitit kulkivat Suomen yli.

Liittolaiset kiistelivät keskenään monen kuukauden ajan. Englannissa ei hyväksytty Yhdysvaltojen kielteistä asennetta, mutta toisaalta nopeaa ratkaisuakaan ei voitu tehdä. Ulkoministerit neuvottelivat asiasta useita kertoja ilman mainittavaa tulosta. Yhdysvaltojen kanta pysyi jyrkkänä. Ulkoministeri Dean Rusk sanoi lordi Homelle, että suomalaiset käyttäisivät ohjuksia vain lännen koneita vastaan. Lordi vastasi, että suomalaiset ovat ilmoittaneet sijoittavansa ohjukset eteläisten kaupunkiensa suojaksi, jolloin pohjoisempaa reittiä lentävät koneet eivät olisi vaarassa.

Englannin pääministeri Harold Macmillan piti amerikkalaisten vastustusta käsittämättömänä ja epärehellisesti perusteltuna. Hänen mielestään ohjuskaupalla oli myös huomattava taloudellinen merkitys, sillä tarkoitus oli vaatia Suomea ostamaan kalustoa saman verran idästä ja lännestä. Englannin sotilasjohto kuitenkin vakuutti, että heidän ollessaan täysin riippuvaisia amerikkalaisista ydinaseista ei kannattaisi esiintyä liian jyrkkänä.

Suomalaisille ei kerrottu liittolaisten keskinäisestä kiistasta, vaan vastauksen viipymistä perusteltiin “teknisillä syillä”. Englanti pyysi Suomelta tarkkaa selvitystä, mitä aseita Moskovasta oli tilattu. Osastopäällikkö Max Jakobson selvitti 6.4. suurlähettiläs O'Neillille, että Neuvostoliitosta oli tilattu neljällä miljardilla markalla (=4,4 milj. puntaa) ilmatorjuntaohjuksia käsittäen 2 - 3 patteria, yhteensä noin 70 ohjusta. Lisäksi oli tilattu mm. kolme patteristoa 130 mm tykkejä ja 12 - 15 lentokonetta. Englannin ulkoministeriön muistiossa 17.5. todettiin, että Suomelle voitaisiin toimittaa aikaisintaan v. 1965 Bloodhound I tai Thunderbird I -ohjuksia, mutta Suomella ei ollut niihin vielä rahoitusta. Panssarintorjuntaohjus Vigilanteja varten oli budjetissa varattu 200.000 puntaa, mikä riitti noin 150 ohjuksen ostamiseen.

Kevään kuluessa neuvostoliittolaiset alkoivat ärtyä tiedoista, joiden mukaan Suomi olisi ostamassa myös englantilaisia ohjuksia. Kun presidentti Kekkonen oli saanut käsityksen suurvaltojen välille kehittyneestä kiistasta, hän tokaisi puolustusvoimain komentajalle kenraali Simeliukselle: “Olemme hypänneet väärään kirnuun.” Heinäkuussa presidentti päätti luopua kokonaan ilmatorjuntaohjusten hankinnasta. Simelius ei lainkaan ymmärtänyt, miksi Kekkonen peruutti ohjuskaupan ja syytti tätä vielä muistelmissaan tarpeettomasta hätäilystä . Se osoitti, kuinka heikosti Simelius oli selvillä suurpoliittisesta kuviosta, sillä Kekkosen päätös tarjosi mahdollisuuden ongelman ratkaisemiseksi.

Englannissakin petyttiin tietoon ilmatorjuntaohjusten kaupan raukeamisesta, sillä oli tarkoitus myydä Suomeen myös brittiohjuksia. Toisaalta päätös paransi edellytyksiä jatkotoimille. Kun Yhdysvaltojen kielteinen kanta ohjustulkintaan ei lieventynyt, Englannin hallitus päätti toimia yksin pyytäen kuitenkin Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittaneilta kansainyhteisön mailta erikseen hyväksymistä. Suomen hallitukselle toimitettiin 2. lokakuuta tieto Englannin suostumisesta rauhansopimuksen tulkintaan ehdolla, että aikanaan hankittavat ilmatorjuntaohjukset tulisi käyttää vain suurten kaupunkien suojaksi ja niitä pitäisi hankkia saman verran idästä ja lännestä.

Vuodenvaihteessa tuo pitkä ja sotkuinen hanke ohjustulkinnan aikaansaamiseksi vihdoin ratkesi myönteisesti. Suomen hallitus antoi asiasta tiedotteen 9.1.1963.

Lehdistön kommenteissa ja poliittisissa arvioissa korostettiin, että kyseessä oli Suomen puolueettomuudelle annettu tunnustus. Julkisuuteen 30 vuoden kuluttua saatetut asiakirjat kertovat kuitenkin yksiselitteisesti, että lännen suurvallat taipuivat rauhansopimuksen tulkintaan vastahakoisesti ja siitä huolimatta, että Suomen puolueettomuuteen ei luotettu. Vain pelko hankalista poliittisista seurauksista ja siihen liittyen Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta Suomessa sai Englannin myöntymään. Yhdysvallat ei hyväksynyt sitäkään perustetta vaan asetti omat strategiset etunsa tärkeämmälle sijalle.

Ilmatorjuntaohjuskaupan peruuntuminen kesällä 1962 helpotti rauhansopimuksen tulkinnan saamista, koska panssarintorjuntaohjukset ja lentokoneiden ilmataisteluohjukset eivät muodostaneet vakavaa uhkaa lännelle. Suomen kannalta tämä oli sittenkin tyydyttävä ratkaisu, vaikka puolustusvoimien johto oli pettynyt ilmatorjuntaohjuskaupan epäonnistumiseen. Niitä hankittiin vasta 1970-luvun lopulla. Yksipuolinen, vain Neuvostoliiton tunnustama sanoutuminen irti rauhansopimuksesta olisi ollut poliittinen katastrofi, kuten presidentti Kekkonen aivan oikein päätyi arvioimaan.

Englannin kansallisarkistossa säilytettävä ulkoministeriön aineisto vuoden 1962 ohjustulkinnasta (otsikolla “Arms for Finland”) käsittää peräti 10 kansiota asiakirjoja, joista useat oli luokiteltu huippusalaisiksi. Tämä oli koko sodanjälkeiseltä ajalta Englannin tärkeimpiin kuuluva ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimenpidesarja Suomen suhteen. Koko mutkikas prosessi pysyi tarkoin salassa aina vuoteen 1993 asti.

Suomessa ei voitu saada selville tapausten todellista kulkua ja eri osapuolten motiiveja, joten asiasta jäi elämään paljon harhatietoa, kuten kenraali Simeliuksen muistelmatkin osoittavat. Presidentti Kekkonen suuttui vuoden 1963 alussa myös eräisiin lehdistökommentteihin, joissa vähäteltiin diplomaattisten ponnistelujen merkitystä ja arvosteltiin hallituksen toimia. Kekkosen mielestä hanke osoittautui yllättävän vaikeaksi ja hän katui siihen ryhtymistä.

Ulkoasiainministeriön ja puolustushallinnon välille ohjuksista ja rauhasopimuksen tulkintaprosessista syntyneet väärinkäsitykset antoivat aiheen ryhtyä parantamaan keskinäistä yhteydenpitoa. Perustettiin erityinen toimikunta koordinoimaan sotavarustuksen hankintoja ulkomailta.


Päälähteenä on Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 158 - 159 ja 198 - 204 sekä siinä mainitut asiakirjat. Ks. myös Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 137 - 187 ja Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 248 - 252. Sakari Simelius, Puolustusvoimien puolesta (1982), s. 191 - 194.
Presidentti Kekkosen kannasta lähemmin Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 60 - 84 ja Urho Kekkosen päiväkirjat 1 (2001), s. 486 - 498, erityisesti s. 488 (21.5.1962).