Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Noottikriisi syksyllä 1961 toi maanpuolustuksen valmiuden puutteet valokiilaan. Suurimpana heikkoutena tiedettiin olleen ilmapuolustuksen, mikä altisti Suomen myös Neuvostoliiton painostukselle yya-sopimuksen velvoitteiden vuoksi. Lisäksi kasvanut ydinsodan uhka kaikkiaan kyseenalaisti maanpuolustuksen merkityksen.

Uskottavuusongelma oli luonnollisesti päättäjien tiedossa, mutta johtopäätökset ja toimenpidesuositukset vaihtelivat suuresti. Puolustusvoimien johto ja “maanpuolustusväki” kannattivat kaikista uusista uhkista huolimatta tavanomaisen puolustuksen vahvistamista. Presidentti Kekkonen sekä suuri osa valtionhallinnon virkamiehistä ja poliittisista päättäjistä epäilivät, ettei asehankintojen merkittäväkään lisäys juuri toisi lisää turvaa, vaikka he toisaalta eivät vastustaneet puolustusvoimien kehittämistä ajan vaatimusten tasalle.

Ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkönä toiminut Max Jakobson luonnehti 1960-luvun alkupuolen mielialoja seuraavasti:

“Julkisuudessa ei ollut juuri lainkaan keskusteltu puolustusvoimien tehtävästä ydinasepelottimien ja vastapelottimien uljaassa uudessa maailmassa... Toisen maailmansodan jälkeen syntyneessä uudessa tilanteessa perinteellinen puolustusfilosofia -- ‘asekeskeinen itsenäisyysideologia’, joksi Matti Kuusi sitä on sanonut -- ei ollut enää poliittisesti tarkoituksenmukainen, eikä se näyttänyt myöskään sotilaalliselta kannalta realistiselta. Mutta pitkään aikaan ei tehty mitään sen korvaamiseksi uudella, ajanmukaisella puolustusdoktriinilla. Kukaan ei osannut sellaista vakuuttavasti esittääkään. Seurauksena oli, että puolustuslaitosta uhkasi surkastuminen. Monien mielestä se kuului jo ritarihuoneen tavoin niihin instituutioihin, joita vain pieteettisyistä pidetään yllä.”

Puolustusneuvosto ja puolustusvoimien johto pyrkivät 1960-luvun alussa parantamaan tiedotusta ja maanpuolustuskoulutusta, jotta ainakin perustavat väärinkäsitykset voitaisiin kumota. Maanpuolustuksen aseman kirkastaminen osana puolueettomuuteen perustuvaa turvallisuuspoliittista oppia kuului myös ohjelmaan. Silti epäluulot vaivasivat puolustuskeskusteluja ja reaaliset puolustuskyvyn puutteet odottivat korjaamistaan.


Lähteinä mm: Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 126 - 274 ja Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 194 - 231.
Max Jakobson, Kuumalla linjalla (1968), s. 168 - 169.