Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Ydinaseistuksen voimakas lisääntyminen tuotti riskejä, jotka Kuuban kriisi syksyllä 1962 toi yleiseen tietoisuuteen. Naton piirissä kehitteillä ollut monenkeskisen ydinasevoiman (MLF) suunnitelma näytti tuovan ydinaseita myös Pohjolaan. Samanaikaisesti Neuvostoliitto varusti Pohjoista laivastoaan uusilla ohjussukellusveneillä.

Neuvostoliiton taholta oli jo 1950-luvulla esitetty ydinaseettomien maiden vyöhykkeitä Eurooppaan, mutta ehdotukset saivat Naton puolelta vastaansa jyrkän torjunnan. YK:n piirissä kuitenkin suositeltiin muodostettavaksi ydinaseettomia vyöhykkeitä, jollainen perustettiinkin vuonna 1963 usean Etelä-Amerikan valtion käsittäväksi. Myös Ruotsin ulkoministeri Östen Undén oli tehnyt esityksen ydinaseettomien maiden yhteenliittymän aikaansaamiseksi, vaikka Ruotsissa samaan aikaan valmisteltiin oman ydinaseen hankintaa.

Suomen hallitus vastasi vuonna 1962 YK:n pääsihteerin tiedusteluun, ettei tänne olla hankkimassa ydinaseistusta eikä Suomi myöskään “suostu vastaanottamaan alueelleen ydinaseita enempää kuin muitakaan sotilaallisia laitteita minkään muun valtion lukuun”.

Presidentti Kekkonen julkaisi ehdotuksen Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseksi Paasikivi-seuran kokouksessa 28.5.1963. Hän totesi Pohjolan pysyneen toistaiseksi ydinaseettomana ja esitti tämän vallitsevan asiaintilan vahvistamista erityisellä sopimuksella. Pohjoismaista vastattiin vältellen ja todettiin, ettei ole aihetta ryhtyä uusiin aloitteisiin. Samalla Kekkonen sai kuulla epäilyjä toimimisesta Neuvostoliiton asialla.

Kekkosen ehdotuksen taustalla oli ennen kaikkea käsitys siitä, että Pohjolan ydinaseettomuuden varmistaminen olisi nimenomaan Suomen etu. Siten säilytettäisiin Pohjolan vakaus ja tasapaino, joka oli rakentunut parin vuosikymmenen kehityksen tuloksena. Oli myös nähtävillä vaara, että ydinaseiden ilmestyminen Norjaan tai Ruotsiin herättäisi Neuvostoliiton vastatoimiin, jopa pahimmassa tapauksessa vaatimaan ydinaseiden tai niiden torjuntajärjestelmien sijoittamista Suomeen. Nähtiin myös tärkeäksi säilyttää Itämeri vapaana vakinaisista ydinasevoimista.

Ehdotus Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamisesta pysyi Suomen ulkopolitiikan asialistalla, vaikka sen toteutumismahdollisuudet nähtiin heikoiksi. Asetelmat eivät muuttuneet vuosien kuluessa, mutta aloite saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Pohjola tosiasiallisesti pysyi ydinaseettomana. Oli myös tullut yhä vaikeammaksi perustella tarvetta ydinaseiden sijoittamiseksi Pohjolan maihin. Ruotsi luopui omasta ydinaseohjelmastaan 1960-luvun puoliväliin mennessä, ja Norja ja Tanska pitivät kiinni kielteisestä asenteestaan Naton puolelta ajoittain toistuneisiin ehdotuksiin ottaa alueelleen ydinaseita.


Lähteinä mm: Max Jakobson, Pelon ja toivon aika (2001), s. 368 - 376; Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005), s. 153 - 157; Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 252; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 119 - 134.