Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Suomessa seurattiin 1960-luvun alkupuoliskolla kasvavalla huolella Naton hankkeita perustaa monenkeskiset ydinasevoimat (MLF) ja laajentaa Länsi-Saksan sotilaallista toimintaa Norjaan. Niiden vuoksi kasvoi koko Pohjois-Eurooppaan ja myös Suomen alueeseen kohdistunut sotilaspoliittinen mielenkiinto. Näytti siltä, että Pohjois-Suomen asema oli tulossa vaaranalaiseksi Neuvostoliiton ja Naton voimien keskittymien välialueella.

Norjassa epäiltiin Suomen kriisitilanteessa antavan alueensa Neuvostoliiton käyttöön etenemistienä Finnmarkissa olleiden joukkojen selustaan. Norjan puolustuksen pääasema oli sijoitettu Lyngen-vuonolle, jonne suorin reitti johti Suomen “käsivarren“ kautta Kilpisjärven tietä. Suomen puolustusvoimien pääesikunta arvioi, että sodan uhatessa tai jo alettua sekä idästä että lännestä alkaisi kilpajuoksu Suomen Lappiin. Sellaisten yritysten estämiseksi Pohjois-Suomen puolustusta vahvistettiin 1960-luvulla merkittävästi, ja lisäksi presidentti Kekkonen teki ulkopoliittisia aloitteita tilanteen rauhoittamiseksi.

Vuonna 1963 Kekkonen ehdotti Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamista, mutta se ei saanut lännessä kannatusta. Jatkotoimena Kekkonen esitelmässään Nuoren polven ulkopoliittisen yhdistyksen tilaisuudessa 29.11.1965 teki aloitteen rajarauhan vahvistamiseksi Suomen ja Norjan välillä. Esitelmään, joka puhekokoelmassa on otsikoitu “Maamme turvallisuuspolitiikkaan liittyviä näkökohtia”, sisältyi laaja tilannekatsaus sekä Suomen asemaa ja ulkopolitiikkaa selvittävä osuus. Kirjoitustyöhön olivat osallistuneet muun muassa puolustusneuvoston yleissihteeri eversti Kauko Pöyhönen, Tukholmasta suurlähettilään tehtävistä kotiutunut Eero A. Wuori ja majuri Aimo Pajunen.

Esitelmän alussa Kekkonen viittasi ydinaseiden kasvaneeseen tuhovoimaan ja sotilasliittojen pienten maiden uhanalaiseen asemaan ydinsodan sattuessa. Pohjois-Euroopassa tämä ongelma koski erityisesti Norjaa ja Tanskaa. Silti ei olut nähtävissä, että ne olisivat eroamassa Natosta sopimuksen tulleessa tarkistettavaksi vuonna 1969. Myöskään Suomen yya-sopimus ei ole uudelleenarviointien kohteena, vaikka sen suuntaisia yksityisiä esityksiä on tehty.

Selvitettyään yya-sopimuksen sisältöä Kekkonen totesi johtopäätöksenä, ettei se ole varsinaisesti sotilaallinen liittosopimus vaan rajoitettu Suomen oman alueen puolustamiseen hyökkäystä vastaan. Pyrkimyksenä on kriisitilanteessa “kaikin keinoin säilyttää puolueettomuutemme”. Sopimukseen ei sisältynyt mitään automaattisesti toimeenpantavaa mekanismia, kuten oli Naton ja Varsovan liiton sopimuksissa. “Sopimuksen perimmäinen tarkoitus on rauhan säilyttäminen ja sen vaihtoehdon välttäminen, joka aiheuttaisi sopimusmekanismin käyntiinpanon sopimuksen edellyttämällä tavalla. Suomen edun mukaista siis on, että voitaisiin estää sellaisen tilanteen syntyminen, jonka jälkeen yya-sopimusta olisi pakko toteuttaa käytännössä... Puolueettomuus ei ole itseisarvo, vaan se on Suomen politiikan keino maan itsenäisyyden, rauhan, kansallisten etujen ja kansainvälisten hyvien suhteiden säilyttämiseksi.”
Lähtökohdaksi turvallisuutta parantaville ehdotuksille Kekkonen määritti, että “Suomi ei omasta tahdostaan eikä sopimusten velvoittamana hyökkää minkään valtion kimppuun eikä salli minkään muunkaan valtion tehdä tätä Suomen alueen kautta.”

Presidentti Kekkonen totesi suursodan todennäköisyyden yleensäkin vähentyneen, koska ydinaseiden tuhovaikutus on suuresti kasvanut. Samalla Pohjolan maa-alueen strateginen arvo suurvalloille on pienentynyt, kun sitä ei enää tarvita strategisten aseiden tukialueeksi tai armeijoiden läpikulkuun. Kauko-ohjukset voitiin tarvittaessa lennättää korkealla Pohjolan yli. Silti oli tarpeellista pyrkiä poistamaan sotilaallisten yhteenottojen vaaraa. Kaksi vuotta aikaisemmin tehty esitys Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä tähtäsi siihen.

Sitten Kekkonen teki uuden ehdotuksen: “Tässä yhteydessä olisi syytä myös tutkia, mitä mahdollisia uusia sopimusjärjestelyjä voitaisiin esittää Suomen turvallisuuden edistämiseksi... Suomi on valmis harkitsemaan sellaisia sopimusjärjestelyjä Norjan kanssa, jotka rauhoittaisivat Suomen ja Norjan välisen raja-alueen mahdollisilta sotatoimilta myös suurvaltojenvälisen selkkauksen varalta.”

Esitelmän päätteeksi Kekkonen toivoi myös Itämeren alueen rauhoittamista koskevien järjestelyjen aikaansaamista ja totesi puolueettomuuspolitiikan painopisteen olevan ulkopoliittisissa toimissa. Turvallisuuspoliittiset aloitteet kuvastivat juuri sitä.

Vaikka ehdotus rajarauhasta Norjan kanssa muodosti vain pienen osan laajasta esitelmästä, kansainvälinen huomio kiinnittyi juuri siihen. Vähemmälle huomiolle sekä läntisessä että kotimaisessa kritiikissä jäivät seikkaperäiset perustelut yya-sopimuksen puolustukselliselle ja rajoitetulle luonteelle sekä vakuutus, ettei Suomi salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen ketään vastaan. Toisaalta taas Neuvostoliitossa arvosteltiin tuota kohtaa, sillä se voitiin tulkita yya-sopimusta vähätteleväksi kannanotoksi.

Presidentti Kekkosen tekemät ehdotukset eivät johtaneet näyttäviin konkreettisiin toimiin, muta niillä saattoi olla merkitystä Suomen ja Norjan välillä kaikessa hiljaisuudessa 1960-luvulla jatkuneelle yhteydenpidolle maiden välisen rajan rauhoittamiseksi.


Lähteinä mm: Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005), s. 163 - 169; Urho Kekkonen, Puheita ja kirjoituksia II (1967), s. 401 - 410; Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 291 - 298; Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 252 - 253; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 311 - 328.