Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Suurvallat lisäsivät sekä tavanomaisia että ydinasevoimiaan 1960-luvun alkupuolella. Suomessa asemassa olleelle maalle näytti entistä vaikeammalta rakentaa itselleen suurvallan hyökkäyksen kestävää puolustusta. Etenkään ilmapuolustusta ei voitu saada kykeneväksi torjumaan suurvaltojen ilmavoimien ylilentoja ja suoranaisia hyökkäyksiä. Neuvostoliiton kanssa tehty yya-sopimus edellytti puolustuskykyä länttä vastaan, ja toisaalta maahyökkäyksen todennäköisimpään suuntaan eli itään päin oli epätarkoituksenmukaista tehdä näyttäviä puolustusvalmisteluja.

Myös riittävän suurten joukkojen perustaminen ja keskittäminen pitkien matkojen päähän näytti käyvän entistä vaikeammaksi vihollisen täydellisen ilmanherruuden alaisena. Ei siis ollut ylipäätään mahdollista rakentaa toisen maailmansodan ajalta tuttua linjamaista puolustusta rajojen suojaksi.

Ratkaisuksi oli 1960-luvun alkupuolella ehdotettu muun muassa sissisotaa. Sellaista oli käyty suhteellisen hyvällä menestyksellä Jugoslaviassa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Kiinassa, Algeriassa ja Vietnamissa. Sissisota arvioitiin kuitenkin puolustajalle erittäin tuhoisaksi väestön joutuessa alttiiksi vihollisen kostotoimille. Puolustuksen perustaminen sissisodan käymiseen ei sopinut myöskään yya-sopimuksen puitteisiin, eikä sellaisen taisteluopin tuottamaa hyökkäystä ennalta ehkäisevää pelotevaikutusta voitu Suomen tapauksessa pitää riittävänä.

Alueellinen puolustus valittiin 1960-luvun puolivälistä lähtien puolustusjärjestelmäksi lähinnä seuraavista syistä:

- Se oli kustannustehokkuudeltaan hyvä toimimaan pelotteena estämässä hyökkäystä.
- Alueellinen puolustus oli symmetrinen eli kaikkiin suuntiin toimintavalmis, joten ei tarvinnut osoittaa erityisesti ketään naapureita potentiaalisiksi hyökkääjiksi.
- Voitiin yhdistää tavanomaiset sotatoimet ja niitä tukeva sissitoiminta.
- Voitiin ylläpitää suurta liikekannallepanovalmiutta.
- Ensimmäisten joukkojen keskittäminen toiminta-alueilleen oli nopeaa.
- Verkkomainen puolustus ei ollut lyötävissä yllättävällä, voimakkaallakaan iskulla.
- Suomessa oli suuri koulutettu reservi ja runsaasti maavoimien aseistusta, joskin sen pääosa oli nopeasti vanhenemassa.

Hanketta oli valmisteltu jo usean vuoden ajan. Pääesikunnassa esiintyi jonkin verran vastustusta, koska aselajitarkastajien asema uudistuksessa heikkeni hajautettaessa päätösvaltaa sotilaslääneille. Kuitenkin puolustusvoimien kehittämisohjelman 1962 (K-ohjelman) kariutumisen jälkeen alueellisen puolustuksen toteutus näytti entistä tarpeellisemmalta. Presidentti Kekkonen hyväksyi uuden vastuualueiden jaon 25.11.1965. Hänelle osoitettiin silloin, että uusi oppi sopi yhtä lailla yya-sopimuksen velvoitteisiin läntistä uhkaa vastaan kuin myös mahdollisen Neuvostoliiton hyökkäyksen torjuntaan. Viimemainittu ominaisuus oli tarpeen pitää salassa ja poissa julkisista keskusteluista, vaikka tiedettiin, että itänaapurin asiantuntijat luonnollisesti olivat siitä selvillä.
Vuonna 1966 perustettiin seitsemän itsenäiseen toimintaan kykenevää sotilaslääniä, joiden alaisiksi tuli joukko-osastoja ja sotilaspiirejä. Sotilasläänien rajat määritettiin mahdollisimman tarkoin yleistä läänijakoa vastaaviksi, jotta maanpuolustuksen eri alojen yhteistyö helpottuisi. Ilma- ja merivoimat jäivät puolustusvoimain komentajan alaisiksi. Sotilaspiirit saivat vastuulleen entisten aluejärjestön tehtävien lisäksi paikallispuolustuksen.

Puolustussuunnittelu perustui uhkakuvaan, johon kuuluivat sekä yllätyshyökkäys että suurhyökkäys. Suoran ydinasehyökkäyksen uhka rajattiin vähitellen lähes kokonaan pois, koska se katsottiin epätodennäköiseksi ja ydinaseilla tapahtuvan hyökkäyksen torjunta olisi joka tapauksessa ollut mahdoton tehtävä tavanomaisille joukoille. Suurvaltojen välille syntyneen ydinasetasapainon katsottiin yleisesti vähentävän todennäköisyyttä, että ydinaseita todella käytettäisiin sotatoimien tukena. Silti katsottiin tarpeelliseksi varautua suojautumaan ydinaseiden epäsuorilta vaikutuksilta. Puolustuksen uskottavuusongelma ei silti kokonaan poistunut, sillä suurvaltojen ylivoima oli kaikille selviö.

Maavoimien taistelu oli mahdollista aloittaa heti joukkojen sijoitusvaruskuntien lähettyvillä tai sotilaspiirien reservijoukkojen perustamispaikoilla ilman suuria keskityskuljetuksia. Painopistesuunnissa oli tarkoitus käyttää parhaiten varustettuja yleisjoukkoja, kun taas paikallisjoukkojen tehtävänä oli antaa niille tukea sekä huolehtia sivusuuntien taisteluista.
Alueellisen puolustuksen oppia vastaava liikekannallepanojärjestelmä luotiin 1960-luvun loppupuolella. Siitä kului edelleen useita vuosia uusien sodan ajan joukkojen perustamisjärjestelyjen ja sotamateriaalin varastojen kuntoon saamiseen.
Myös alueellisen taisteluperiaatteen vaatima koulutus osoittautui työlääksi ja aikaa vieväksi tehtäväksi. Asevelvollisten peruskoulutukseen se ei tuonut paljon uutta, mutta päällystön ja reservin koulutusta jouduttiin laajalti uudistamaan. Vasta 1970-luvun puolivälissä voitiin todeta alueellisen puolustusjärjestelmän tulleen kokonaisuudessaan toimintakuntoiseksi.


Lähteet: Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2010), s. 150-168; Suomen puolustusvoimat 1944-1974 (2006), s. 461-465; Ermei Kanninen, Suomen puolustus (1994), s. 21-22; Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 326-328.