Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Vuonna 1962 pidettyjen vaalien jälkeen sosiaalidemokraattinen puolue oli pahasti hajalla ja eristyksissä. Vanha puheenjohtaja Väinö Tanner teki tilaa nuoremmille vuoden 1963 puoluekokouksessa. Puheenjohtajaksi valittu Rafael Paasio lupasi siirtää puoletta “pari piirua vasemmalle”, mikä tarkoitti sisäpoliittisesti lähinnä vasemmistoyhteistyön tehostamista. Puolueesta irronneen TPSL:n jäseniä alkoikin pian palata emopuolueeseen, mutta samalla ero kommunisteihin pyrittiin säilyttämään selvänä. Ulkopolitiikan alalla Tannerin väistyminen helpotti jo sinänsä suhteiden hoitoa itään, vaikka uusista aloitteista vielä pidättäydyttiin.

Presidentti Kekkonen katsoi siinä vaiheessa tarpeelliseksi tehdä aloitteen suhteiden parantamisesta sosiaalidemokraattien suuntaan. Hän piti puheen Helsingin työväentalolla Hakaniemessä 25.9.1964. Kyseessä oli Paasikivi-seuran tilaisuus välirauhan alkamisen 20-vuotispäivän johdosta. Puhe teki hyvän vaikutuksen ja sai vastaukseksi sosiaalidemokraattien vakuutuksen asettumisesta Kekkosen edustaman ulkopoliittisen linjan taakse.

Seuraavana vuonna sosiaalidemokraattien vaikuttajiin kuulunut Työväen Säästöpankin johtaja Mauno Koivisto esitti vappupuheessaan SDP:n ja SKDL:n yhteistyötä, jotta maalaisliiton ylivalta voitaisiin murtaa. Siten SDP:lle tarjoutuisi myös tilaisuus päästä eroon ulkopoliittisesti syrjitystä asemasta. Ajatus jäi elämään mutta toistaiseksi ilman toimenpiteitä.

Syksyllä 1965 “asevelisosialistien” keulahahmona tunnettu Väinö Leskinen esitti tilannearvion, jota kuvattiin ulkopoliittiseksi täyskäännökseksi. Hänen mukaansa politiikassa “oli aika sotia ja aika sopia”. Nyt oli hyvä hetki sopia Kekkosen, Neuvostoliiton ja kommunistien kanssa. Leskinen suositti myös asettumista seuraavissa vaaleissa Kekkosen tueksi. Keväällä 1966 Leskinen vieraili Moskovassa tapaamassa neuvostojohtajia, jotka ilmoittivat valmiutensa suhteiden parantamiseen SDP:n kanssa. Lähivuosina hän toimi aktiivisesti esittämiensä linjausten hyväksi, kun taas puheenjohtaja Paasio edusti varovaisempaa linjaa suhteessa Neuvostoliittoon, kommunisteihin ja Kekkoseen.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli 1960-luvun alkupuolella alkanut kääntyä vasemmistoa suosivaksi. Se helpotti sosiaalidemokraattien eheytymistä ja suunnanmuutosta sekä mahdollisti suuren voiton maaliskuussa 1966 pidetyissä eduskuntavaaleissa. Myös sosiaalidemokraattien oppositiosta muodostettu TPSL selvisi onnistuneen vaaliliittonsa ansiosta vielä noista vaaleista verraten hyvin. Sen asema oli kuitenkin ratkaisevasti heikentynyt, kun presidentti Kekkonen ja keskustapuolue eivät enää tarvinneet sosiaalidemokraattien kapinallisten palveluksia ja ammattiyhdistysliikekin eheytyi. Vuodesta 1966 alkoi pitkä sosiaalidemokraattien hegemonian kausi Suomen politiikassa.


Lähteinä mm: Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 152 - 160; Lauri Haataja, “Kekkosen aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 63 - 65; Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (2003), s. 382 - 453; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 342 - 415.