Blokkijaon vakiintuminen ja Suomen puolueettomuuspolitiikka 1956 - 1968

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Sosiaalidemokraattien piiristä tehtiin kesällä 1964 presidentti Kekkoselle varovaisia aloitteita suhteiden parantamiseksi. Myös Kekkonen tarjoutui tulemaan sosiaalidemokraatteja vastaan “Pitkänsillan yli” hyväksyessään kutsun saapua pitämään puheen Helsingin työväentalolle Hakaniemeen 25. syyskuuta 1964.

Kyseessä oli Paasikivi-seuran järjestämä tilaisuus välirauhan solmimisen 20-vuotispäivän johdosta. Silloin oli myös kulunut 20 vuotta Kekkosen merkittävästä, uusia idänsuhteita pohjustaneesta radiopuheesta välirauhan alkaessa syyskuussa 1944.

Puheessaan, joka oli otsikoitu “Mitä, miksi, minne?”, Kekkonen jätti historian kertaamisen verraten vähälle. Hän muistutti kuitenkin jo Tukholmassa sodan vielä kestäessä hahmotelleensa Suomen puolueettomuuspolitiikan perustaa: “Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä Venäjän rajalla olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena.” Sitten hän kertoi vaikeuksista, joita heillä oli Paasikiven kanssa saada eräät menneisyyteen tarttuneet suomalaiset ymmärtämään uuden tilanteen vaatimukset. Kuluneiden 20 vuoden aikana Suomen asema oli kuitenkin ratkaisevasti parantunut, joten erimielisyyksistä voitiin paremmin sopia.

Pääteemaksi puheessa kohosi sovinnonteko sosiaalidemokraattien kanssa osana kansakunnan eheyttämiseen tähtäävää politiikkaa. Kekkonen totesi puheenjohtaja Paasion ja eräiden muiden vaikuttajahenkilöiden tekemät myönteiset aloitteet ja ilmoitti valmiutensa “tulla vastaan”. Vaikka hän ei määrittänyt tarkemmin toimenpiteitä, kannanotto katsottiin sovinnoneleeksi. Kaikki sosiaalidemokraatit eivät suinkaan olleet valmiit Kekkosta kannattamaan, mutta aktiivinen vastustaminen selvästi heikkeni.


Lähteinä mm: Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 153 - 160; Mauno Koivisto, Liikkeen suunta (1997), s. 57 - 59; Urho Kekkonen, Puheita ja kirjoituksia II (1967), s. 334 - 344; Lasse Lehtinen, Aatosta jaloa ja alhaista mieltä (2003), s. 422 - 426; Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 355 - 365.