Liennytyksen kausi 1969 - 1979

Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.
Selaa aikakauden sisältöä nuolista tai käynnistä slideshow. Kuva on myös linkki aikakauden artikkeleihin.

Saksan liittotasavallan hallitus oli neuvotellut vuosina 1970 ja 1971 itäblokin maiden kanssa järjestelyistä, joilla pyrittiin normalisoimaan keskinäisiä suhteita. Moskovassa ja Varsovassa vuonna 1970 allekirjoitettujen “itäsopimusten” ratifiointi liittopäivillä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, sillä SPD:n ja liberaalien (FDP) muodostamalla hallituksella oli tukenaan vain muutaman edustajapaikan enemmistö.

Oppositiossa olleet kristillisdemokraatit (CDU) ja kristillis-sosiaalinen unioni (CSU) vastustivat raivokkaasti noita sopimuksia, sillä he eivät hyväksyneet Oder-Neissen jokilinjaa Saksan itärajaksi eivätkä halunneet tunnustaa DDR:n itsenäisyyttä. Kamppailu liittopäivillä kärjistyi vuonna 1972.

Oppositio joutui vaikean valinnan eteen, sillä samanaikaisesti piti ottaa kantaa neljän miehitysvallan syyskuussa 1971 allekirjoittamaan sopimukseen Berliinin asemasta. Siinä luvattiin muun muassa vapaa pääsy lännestä Berliiniin sekä todettiin liittotasavallan oikeudet Länsi-Berliinin hallintaan. Miehityshallinto jatkoi siellä ylimpänä auktoriteettina. Berliinin sopimusta oppositio ei halunnut mitätöidä, sillä se vakautti kiistellyn kaupungin tilannetta.

Toisena ongelmana oppositiolla oli Brandtin idänpolitiikan nauttima laaja kannatus kansalaisten keskuudessa. Kristillisdemokraattien liittopäiväryhmän johtaja ja kanslerikandidaatti seuraaviin vaaleihin Rainer Barzel selittikin helmikuussa 1972 puolueensa kantaa sanomalla, ettei se ollut suunnattu itse idänpolitiikkaa vaan epäedullisia sopimuksia vastaan. Kamppailu oli äärimmäisen kovaäänistä ja sävyltään muutenkin uhkaavaa, eikä sen lopputuloksesta ollut varmuutta. Äänestettäessä huhtikuussa hallituksen luottamuksesta kannatusluvut olivat lähes tasoissa, mutta hallitus selvisi lopulta kahden äänen enemmistöllä.

Moskovassa ja Varsovassa tehdyt sopimukset sekä Berliinin asemaa koskenut sopimus ratifioitiin 17.5.1972, ja ne tulivat voimaan 3. kesäkuuta. Hallitus rohkaistui siitä uusiin vaaleihin, jotka pidettiin marraskuussa. Hallituspuolueet saivat silloin tiukan kamppailun jälkeen voiton, joka turvasi enemmistön parlamentissa.

412 3 kaavio

Saksan liittotasavallan itäsopimukset 1970-1973. Ylhäältä, vas: Moskovan sopimus 12.7.1970, neljän vallan sopimus Berliinistä 3.9.1970, Saksan – Puolan rajasopimus 7.12.1970, Perussopimus Liittotasavallan ja DDR:n suhteista 21.12.1972, Saksan liitotasavallan ja Tshekkoslovakian rajasopimus 11.12.1973 ja sopimus Berliinin yhteyksistä 30.12.1971.

Pitkään valmisteltu perussopimus (Grundlagenvertrag) liittotasavallan ja DDR:n välisistä suhteista allekirjoitettiin 21.12.1972. Sen oheen liitettiin myös kirje, jossa ilmoitettiin Saksan yhdistämisen olevan edelleen tavoitteena. Kahden saksalaisen valtion olemassaolon todenneen perussopimuksen ratifiointi sujui keväällä jo verraten helposti, ja se tuli voimaan kesäkuussa 1973. Saksat tunnustettiin kansainvälisen politiikan itsenäisiksi toimijoiksi ja otettiin YK:n jäseniksi, mutta keskinäisissä suhteissa ne eivät olleet ulkomaita.


Lähteet: Seppo Hentilä, Kaksi Saksaa ja Suomi (2003), s. 181 - 188; Andreas Hillgruber, Deutsche Geschichte 1945 - 1982 (1983), s. 112 - 138; W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 255 - 267; Pekka Visuri - Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 118 - 120. Internet: https://de.wikipedia.org/wiki/Ostpolitik; https://en.wikipedia.org/wiki/Ostpolitik; https://de.wikipedia.org/wiki/Moskauer_Vertrag; https://www.bundestag.de/dokumente/textarchiv/2012/39050832_kw21_ostvertraege/208592.